Ihan hengissä

Lainehtivia sokeriruokopeltoja riittää tien vierillä silmänkantamattomiin. Koko ajan kapenevan tien jokainen kuoppa ja töyssy tuntuu täpötäyteen pakatun matatun kyydissä. Kyyti on huojuvaa ja rämisevää, auton jokainen osa näyttää ja tuntuu olevan vähän irrallaan. Haisee hiki. Vieressä istuvan naisen sylissä pieni vauva tuijottaa kummallisia valkoihoisia silmät pyöreinä, mutta ei sentään purskahda itkuun. Matka tuntuu piinaavan pitkältä. Matatumatkan jälkeen hypätään vielä pikipiki-moottoripyörien kyytiin ja kaasutellaan kohti maaseutua pitkin tomuista, punaisena pöllyävää hiekkatietä. Viime päivinä on satanut, joten pikkutie on paikoitellen mutainen ja liukas, ja pikipikin kapeat, lähes sileiksi kuluneet renkaat eivät tahdo saada tiellä tarpeeksi pitoa. Tien varsilla maissipelloilla leikkivät lapset vilkuttelevat meille innoissaan. Lopulta tie muuttuu kapeaksi kinttupoluksi, ja tekee jo mieli huikata kuskille että hei, me voidaan kävellä loppumatka! Viimein ollaan kuitenkin perillä, ja sydämellisesti naurava Mama toivottaa lämpimästi halaten meidät tervetulleiksi.

Ihan meidän kotikylän naapurista löytyy pienoinen paratiisi, jossa asuu yhden meidän paikallisen vapaaehtoisen äiti. Mutkittelevan tien päässä pikkuisella kukkulalla on sievä talo, jota ympäröi pellot ja hedelmäpuut. Pihapiirissä kasvaa banaania, mangoa, maissia, sitruunaa, passionhedelmää, cashewpähkinää, guavaa, ja  kookosta. Mama kohtelee meitä kuin kuninkaallisia, tarjoaa ihanaa ruokaa ja nauraa iloisesti lähes taukoamatta. Tuntuu miltei oudolta syödä pöydän ääressä istuen, haarukoita ja lusikoita käyttäen. Ruuan jälkeen rentoudutaan pihalla mangopuun alla varjossa istuen ja pikkukylässä kierrellen. Rauhallinen päivä maaseudulla tuli tarpeeseen - vaikka kotikylässä on ihanaa ja viihtyisää, niin välillä jatkuva ihmispaljous ja lasten hälinä väsyttää. Kun käy hetken hengähtämässä jossain muualla, niin kotiin palatessa jaksaa taas paijailla varapikkusiskoja ja - veljiä, joita riittää syliin jonoksi asti.

Välillä meinaa iskeä suorastaan syyllinen olo siitä, ettei ehdi tai muista pitää paljoakaan yhteyttä Suomeen. Päivät kuluu projektien parissa töitä tehden, ja illat on myös yleensä täynnä jonkinlaista ohjelmaa. Ollaan ystävystytty paikallisten nuorten kanssa, ja meillä on niin hauskaa yhdessä, että äänekäs nauru raikaa monesti ihan pikkutunneille asti. Usein istutaan iltaa nuotion ääressä, välillä ollaan Mangrovessa ihailemassa tähtitaivasta. Joskus käydään läheisellä järvellä tai seikkailemassa näkötornissa. Alkuviikosta vietettiin kahden kaverin synttäreitä biitsillä grillaillen ja yövyttiin meren rannalla. Yhtenä päivänä käytiin paikallisen heimon pyhässä metsässä ihmettelemässä jättiläispuita ja pyhiä henkiä. Pesäpalloakin ollaan pelattu, ja Uno-kortit on olleet kovassa käytössä. Monesti myös rupatellaan vaan niitä näitä ja ihmetellään Suomen ja Kenian kulttuurieroja ja kummallisuuksia. Suunnatonta huvitusta kyläläisissä herättää meidän olemattomat tanssitaidot ja rytmitajun puute - täällä ihmisillä on pikkulapsista lähtien rytmi verissä. Kylän pojat halusivat välttämättä pitää meille tanssituntia, vaikka väitettiin kiven kovaan ettei meidän tanssijalkaa vipata, mutta eipä meidän tanssiyrityksistä seurannut muuta kuin järisyttäviä naurukohtauksia. Uusia tanssin huippulahjakkuuksia ei siis ole tällä reissulla syntynyt, harmi sinänsä.

Meidän reissua ja työntekoa on hidastaneet erinäiset onnettomuudet ja sairastelut: muutama nyrjähtänyt nilkka, palovammoja, malariaa, salmonellaa, epämääräistä mahaoireilua, ihotulehduksia, irronneita varpaankynsiä, mahakipua joka viimein osoittautui jonkinlaiseksi kasvaimeksi joka jouduttiin lopulta leikkaamaan, ja viimeisimpänä Rebekalla munuaisaltaalle asti levinnyt virtsatieinfektio. Mutta hyvin täällä menee, kiitos kysymästä! Eilispäivä ja viime yö vietettiin siis turistialueella paikallisessa yksityssairaalassa, joka vastaa varustelutasoltaan ihan hotellia. Reissukamulla ei onneksi ole hengenvaaraa: hoitajat tykittää jotain astetta tujumpaa antibioottia suoraan suoneen, ja tyttöraukka on aina lääkeannoksen saatuaan muutaman tunnin ihan kuutamolla. Puhtaat lakanat, oikea suihku, posliinipönttö ja ilmastoitu huone tuntuu aika luksukselta kuukauden leiriolosuhteiden jälkeen. Toivon mukaan viimeistään huomenna päästään kuitenkin jo kotikylään takaisin.

Aika täällä puolella maailmaa suorastaan lentää, ja meidän reissu alkaa olla jo kovaa vauhtia puolessa välissä. Apua! Meinaa iskeä haikeus ja ikävä jo etukäteen. Olin jo puoliksi tosissani suunnitellut, että jos ja kun en pääse opiskelemaan, niin paiskin töitä ensi syksyn ja suunnistan vuoden vaihteessa takaisin tänne Afrikan kotiin. Mutta kuinkas kävikään, alkuviikosta selvisi että pääsinkin Tampereelle kouluun, joten saa nähdä, miten reissusuunnitelmille käy.

Palataan asiaan!

// Lotta