Karibu Makongeni!

Hikiset terveiset Makongenista, moskiittoverkon alta! Ikkunasta kantautuu heinäsirkkojen kilpasoitto ja naapurin poikien juttelu ja naurunhörötys. Swahili kuulostaa kepeältä, siltä, kuin puhuja olisi aina iloinen tai kertomassa hauskaa tarinaa. Tuoksuu savulle, joku kokkaa läheisessä majassa myöhäistä illallista.

Matka Tampereelta, koti-Suomesta tänne Makongeniin, Kenian rannikolle tuntui piinaavan pitkältä. Helsingistä Amsterdamiin, Amsterdamista Nairobiin, Nairobista Mombasaan ja lopulta Mombasasta taksilla Makongeniin. Yövyttiin Nairobin lentokentällä, enkä tiedä kumpi vaikeutti nukkumista enemmän: se, että kentällä oli tajuttoman kylmä, vai se, että pelättiin meidän matkatavaroiden lähtevän lipettiin jos silmät painuu liiaksi kiinni. Taksimatka Mombasasta kotikylään Makongeniin taittui noin kahdessa tunnissa, ja matkalla saatiin melko hyvää esimakua Afrikasta, tai ainakin joistain sen puolista. Mieleen painui luurangonlaihat, sameasilmäiset lehmät syömässä jätteitä roskakasasta, tavaravuoria päidensä päällä tasapainottelevat naiset, rapistuneet kirkot, kaupat ja moskeijat, liikenteen keskellä kerjäävä sokea mies keppeineen, autoista toisilleen huutelevat kuskit, täpötäyteen pakatut matatut kallellaan pujottelemassa liikenteen joukossa, palavien roskien haju, kostea ilma, kauempaa kantautuva rukouskutsu, mango-, banaani- ja pähkinäkauppiaat tien laitamilla kojuissaan, autojen jatkuva tööttäily, vuohilaumat katujen varsilla, asuinrakennukseksi muutettu hylätty huoltoasema ja kolmipyöräisten taksien ja kuorma-autojen välissä tyynen rauhallisesti puikkelehtivat jalankulkijat ja moottoripyöräilijät. Kaiken jälkeen oli vähintäänkin huojentavaa päästä perille idylliseen Makongeniin.

Vaikka ollaan oltu paikan päällä vasta muutama hassu päivä, tuntuu tämä pikkukylä jo ihan kodilta. Ihmisten ystävällisyys ja iloisuus viehättää ja tarttuu, miltei huomaamatta. Ihan kuin oltaisiin aina tallattu näitä kuivia savikujia pensaiden ja heinikoiden lomassa, leikitetty pieniä nappisilmiä ja vaihdettu kuulumisia paikallisten mamojen kanssa kylänraitilla. Kiirettä ei ole, täällä ei juuri kellonajoista piitata. Koko kylä on toivottanut meidät lämpimästi tervetulleeksi, ottaneet osaksi perhettä. Ja kenialainen perhe se vasta iso onkin; meidän host-perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi lapset, lapsenlapset, serkut, naapurit, naapurin lapset, kaimat, kissat, koirat ja kanat. Ihmiset eivät välttämättä edes muista, mitä kautta ovat sukua toisilleen, mutta sillä ei ole juurikaan väliä, sillä omistaan pidetään huolta! Samojen illallisastioiden ääreen mahtuu helposti vaikka 16 henkeä, ja tarpeen tullen tiivistetään.

Ihmisten arki kuluu pitkälti tavallisten askareiden parissa: siivouksen, ruuanlaiton, maanviljelyn ja lastenhoidon merkeissä. Kylä on lähellä merenrantaa, joten kalastus on monelle elinehto. Osa tulee toimeen kaupustelulla, joku tienaa rahansa kuljettamalla ihmisiä moottoripyörällä. Lapset auttavat kotiaskareissa pienestä pitäen.

Tänään päästin jo työn touhuun, kun tartuttiin hommiin jo heti aamusta ja oltiin paikallisella koululla keittämässä ja jakamassa puuroa. Lisäksi osallistuttiin puusavottaan ja kanalan rakentamiseen. Kirjoitellaan näistä projekteista lisää HSH:n blogiin, käykää kurkkaamassa sieltä jos kiinnostaa!

Sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta tätä kylää ja tätä mahdollisuutta kohtaan! Tuntuu edelleenkin ihan vähän epätodelliselta olla täällä. Ja samaan aikaan kuitenkin tuntee kuuluvansa tänne. Toivottavasti tekemällä tätä työtä ja auttamalla näitä ihmisiä, voidaan me omalta osaltamme rakentaa tästä maailmasta edes vähän parempi paikka.

//Lotta