Pole pole

Terkkuja sairastuvalta! Meillä on takana melkoisen tapahtumarikas viikko, niin hyvässä kuin pahassakin.

Tätä kirjoittaessa pötköttelen naapurin rouvan riippumatossa, nilkka paketissa, koivet kohti taivasta. Viereisellä pellolla naapurin isäntä kuokkii maata, hyräillen iloista laulunpätkää ja välillä ohikulkeville ihmisille tervehdyksiä huudellen. Jossain kiekuu kukko ja talon nurkalla kanat kuopsuttelevat toiveikkaina maata, ruuantähteitä metsästäen. Vessahätä vaivaa, mutta riippumatosta alas kapuaminen, kotivessaan raahautuminen ja vessakuopalla kipeällä nilkalla kyykkiminen ei liiemmin houkuttele. Kohtelias naapurin rouva käy tasaisin väliajoin kaatamassa termoskannusta makeaa maitoteetä muovimukiini ja varmistelemassa, että kaikki on hyvin.

Kevyesti kirpaisee jäädä viettämään laiskaa saikkupäivää kylään, kun toiset pakkasi kimpsut ja kampsut ja lähti retkelle läheiseen Shimba Hillsin luonnonpuistoon norsujen, gazellien ja kauniiden maisemien toivossa. Mutta minkäs teet, käyttökelvottomalla jalalla ei pahemmin kallioilla kiipeillä. Saman nilkan nyrjäyttäminen kaksi kertaa muutaman päivän sisällä on melko kunniallinen suoritus, mutta eipä täällä tällä viikolla ole muutkaan ihan vähällä selvinneet: sisar hento valkoisille on ollut ensiapuhommia riittämiin. Yksi vapaaehtoinen kaatoi kiehuvat puurot jaloilleen, sairastui mahatautiin, ja kylän pojatkin teloivat itseään. Toinen viilsi ranteensa auki vanhaan naulaan ja toinen kolhi säärensä komeille haavoille pyöräillessään. Desinfiointiaineille ja sidostarpeille on siis ollut kova kysyntä.

Kaikista kommelluksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, kyläläisten huolenpito hymyilyttää ja vähän liikuttaakin. Koko kylä tuntuu tietävän meidän kohtalokkaista tapaturmistamme, kun kylänraitilla kulkiessa vieraammatkin vastaantulijat esittelevät suruvalittelujaan ja toivottelevat pikaista paranemista. Aika moni on myös muistutellut, että jatkossa kannattaa hoitaa asiat "pole pole", eli hitaasti ja rauhassa, niin vältytään ongelmilta. Helpommin sanottu kuin tehty, meikäläisellä on ainakin vielä vähän harjoittelun varaa tuossa hitaudessa ja rauhallisuudessa.

Ajan kulku tuntuu täällä puolella maapalloa ihmeellisen erilaiselta. Päivien  ja työnteko ajoitetaan pääasiassa auringon nousun ja laskun mukaan. Paikalliset eivät juuri kellosta piittaa, eikä sovituista aikatauluista pidetä liiemmin kiinni. Toisinaan se turhauttaa, toisinaan naurattaa, ja toivon mukaan siihen tottuu. Asiat tehdään rauhassa, pohtien ja tuumiskellen, taukoja unohtamatta.

Tulipa tästä kirjoituksesta aikamoinen sairaskertomus! On meidän viikkoon mahtunut pikku kommervenkkien ja Suomesta kantautuneiden suru-uutisten lisäksi kivojakin juttuja: ollaan istuttu iltaa nuotion ääressä, ihailtu kirkasta täysikuuta ja tähtitaivasta, hämmästelty lasten huikeita tanssitaitoja, pakoiltu malariasääskiä, ihastuttu ja vihastuttu kulttuurieroista ja viihdytetty kyläläisiä pesemällä pyykkiä. Täällä vallitsee ilmeisesti käsitys, että valkolaiset ei juurikaan omaa taloudenhoito- tai ruuanlaittotaitoja, ja pyykkiä pestessä paikalle kokoontuu usein pieni yleisö seuraamaan tilanteen sujuvuutta ja arvostelemaan hommien etenemistä.

Ja nää lapset, niin rakkaita että haluisin ottaa mukaan jokaikisen. 

// Lotta