Sairastuvalla

Kello tikittää, ilmalämpöpumppu humisee. Lotan hengitys kuuluu tasaisena ja voin melkeimpä kuvitella unet jotka hänen silmiensä edessään näkyvät. Käytävältä kuuluu hiljaista puheensorinaa, välillä joku lapsi itkee ja taas hiljenee. Jokin laite piippaa vaimealla äänellä ja hetken kuluttua hoitaja saapuu, huoneestani oli lähtenyt hälytys nappia painamatta, jokin sähkövika kenties. Kenialainen sairaala, pikaisella silmäyksellä huone vaikuttaa enemmänkin hotellilta. Ei niitä kuuluisia sairaalan loisteputkia, ei käsidesipulloja ripoteltuna ympäriinsä valmiina antamaan annos hoitajan kädelle. Hotellihuoneesta sairaalaksi erottaa vain huoneen keskellä oleva sairaalasänky, jonka pehmeällä patjalla olen viettänyt jo lähemmäksi kaksi vuorokautta. Patja ei siis enää tunnu niin pehmeältä kuin luulisi vaan yllätyn halustani päästä 'omaan sänkyyn' Makongeniin. En enää halua viettää aikaa tässä sängyssä, haluan sen kovan sängyn ja keskeltä katkenneen patjan jossa voi melkein nähdä luteiden ja kirppujen vilisevän.

Kello lyö 2:32 mutta uni ei tule. Edeltävien päivien epämääräiset, aaltoilevat oireet alkavat liittyä yhteen. Lämpöilyä, särkyjä, ääretöntä uupumusta, joka ei edes puolenvuorokauden unilla muuttunut parempaan. Luulin väsymystä univajeeksi, olihan monena yönä mennyt pikkutunneille asti erinäisiä aktiviteetteja harrastaen. Ajattelin kuitenkin, että ehkä on hyvä ihan vain varmuuden vuoksi käydä näyttäytymässä paikallisessa sairaalassa. Onneksi ajattelin, sillä täällä sitä nyt vietetään jo toista yötä.

Lääkärille odottaessani meinasin jo lähteä kotiin, tuntui että mitään ei tapahdu ja kaikki potilaat vain istuvat odottamassa. Lopulta kuitenkin pääsin lääkärille joka melkeimpä ensimmäisestä lauseesta osasi kertoa, että pääsin yökylään sairaalaan. Otettiin verikokeita, laitettiin ensimmäinen kanyyli, myös virtsatesti otettiin ihan varmuuden vuoksi. Ohjattiin huoneeseen valmistautumaan yötä varten. Sain tiedon jostakin bakteerista virtsateissä ja saman tien laitettiin antibiootti tippumaan. Veikkaan, että 1,5 sekunnin kuluttua tipan avaamisesta en enää muista mitään. Hetken aikaa kattolamppu pyöri silmissäni ja tämän jälkeinen elämä on pelkkää mustaa minulle mutta Lotalle epämääräistä muminaa ja hourimista.
Yöllä alkoivat selkäkivut jotka vaativat pistoksena annettavaa kipulääkettä. Nukuin yöni joten kuten. Aamulla antibiootti tyrmäsi kuten illallakin.
Odoteltiin vieraita saapuvaksi, kylässä asuvat ystävämme ovat kovin huolissaan ja haluavat käydä sairaalassa vierailulla. Hetken aikaa ennen vieraiden saapumista kuntoni romahti, kouristuksia ja hengitysvaikeuksia. Hoitajat yrittivät juottaa vettä ja laittoivat kipulääkkeen tippumaan suonen ohi ihonalaiskudokseen mutta onneksi lähihoitaja Rontti oli paikalla johtamassa hoitajia. Kanyyli asennettiin uudestaan muutaman epätoivoisen yrityksen jälkeen. Huimaus, pahoinvointi ja säryt pakottivat petipotilaaksi. Halusin varmistaa hoidon toteutuvan oikeanmukaisesti ja ihanat suomitytöt soittelivat ja konsultoivat lääkäreitä ympäri Suomen. Lopulta saimme myös vakuutusyhtiön lääkäriin yhteyden joka aidosti huolissaan soitti vielä illallakin ja aikoo soittaa aamulla seuraavan kerran vointia kysyäkseen. Päädyimme jatkamaan samalla antibiootilla sillä ilmeni epäilyä tulehduksen leviämisestä munuaisiin ja ehkä jopa muualle elimistöön. Aamuista annosta odotellessa siis.

Itse hoitajana tarkkailen aina sairaalassa asioidessani hoitohenkilöstön toimintaa. Kuinka täällä kaikki onkin niin erilaista, vaikka luulisi ihmiskehon tarvitsevan samanlaista hoitoa ympäri maailman. Lääkärit ovat käyneet koulunsa mutta silti toimintaa tuntuu ohjaavan jotkut uskomukset ja vanha tietämys, mikä länsimaalaista huolettaa. Tarkan aseptiikan maassa opiskelleena ja työskennelleenä voi lähinnä keräillä pisteitä aseptiikan epäonnistumisesta hoitajien toimia katsellessa.

Vähän hirvittää mutta ilman hoitoakaan en halua jäädä. Ja ainahan voi huomauttaa jos jokin meinaa mennä pieleen. Nimim. ehkä meistä msunguista ei enää tykätä tässä sairaalassa.

Nyt yritän saada unta ja toivoa parempaa huomispäivää. Lääkäri vilautteli mahdollisuudesta päästä kotiin mutta pole pole eli ihan rauhassa vaan.

~Rebekka