Vuoristorataa ja puutarhatöitä

Kädet rakoilla, nenänpää palaneena ja varpaat pinttyneen mutaisina puutarhassa kyykkimisestä ja kuokkimisesta. Viime päivinä ollaan aherrettu kasvimaalla hiki virraten. Rakennettu komposteja, kitketty rikkaruohoja, idätetty taimia, tehty uusia kukkapenkkejä, valmistettu tuholaismyrkkyä, tutkailtu munakoisojen kasvua ja myllätty maata oikein olan takaa. Kun lämpötila huitelee jo aamupäivästä kolmessakymmenessä, voi arvata, että pellolla tarkenee kohtalaisen hyvin.

Täällä ollaan ilahduttavan innostuneita luonnonmukaisesta viljelystä ja ympäristöstä huolehtimisesta. Kemikaalien ja lannoitteiden sijaan käytetään luonnon antimia niin tuholaisten torjunnassa kuin ravinteinakin. Munakoisoviljelmän kimppuun oli hyökännyt hyönteisparvi, ja vastaiskuksi sekoitettiin tuhkasta ja murskatusta chilistä myrkky, joka siroiteltiin kasvin lehdille ja joka ajaa ötökät kuulemma tiehensä alta aikayksikön. Kylän siisteydestä huolehtii nuorten ryhmä, joka järjestää roskienkeruutalkoot joka lauantai. Ongelmana kylän siistinä pitämisessä tuntuu kuitenkin olevan roskapönttöjen vähyyden lisäksi paitsi asennevammat, myös ihmisten tietämättömyys. Ihmiset ovat yllättyneitä kuullessaan, että muovipussit ja banaaninkuoret eivät maadu yhtä nopeasti tai että luontoon heitetyt paristot ja akut sisältävät jos jonkinsorttisia myrkkyjä.

Kulttuurierot kuohuttaa, ja iltanuotion ääressä käydyt juttutuokiot yltyy toisinaan kovinkin kiivaiksi. Eilisiltana esimerkiksi keskusteltiin aika isoilla kirjaimilla vanhempien ja lasten välisistä suhteista, lasten kasvatuksesta ja kohtelusta ja miehen ja naisen rooleista. Meidän onneksi paikalliset nuoret puhuvat yllättävän avoimesti yhteisön ongelmista ja kipukohdista. Elämän epäreiluus itkettää ja länsimaalainen yltäkylläisyys kuvottaa. Kotisuomessa koululaiset kilpailee tuliterillä älypuhelimilla ja merkkivaatteilla, täällä lapsi joutuu jättämään peruskoulun kesken, kun vanhemmilla ei ole varaa maksaa uutta koulupukua.

Vaikka tiedän, että HSH:n projektien kautta apu saavuttaa monet ihmiset tässä kylässä, silti aina välillä mielen valtaa voimattomuus ja suru ja rintaa ahdistaa: täällä on niin monia upeita tyyppejä, pieniä ja isoja, joilla on takana karuja kohtaloita. Liian monia ihmisiä, joita haluaisi auttaa koko sydämensä pohjasta. Niin moni täällä ansaitsisi jotain paljon parempaa. Ja välillä on vaikeaa taistella tietynlaista toivottomuuden tunnetta vastaan, kun tiedostaa, ettei mitenkään pysty auttamaan jokaikistä. Tieto siitä saa sydämen särkemään. Sillon ei auta muu, kuin kaapata joku näistä söpöistä pörröpäistä kainaloon, rutistaa kovasti ja kuiskata korvaan, että sinä pieni ihminen, olet ihana ja arvokas ja rakas. Ihan vaan siltä varalta, että omat vanhemmat ei sitä välttämättä lapsilleen täällä kerro.

// Lotta

p.s. En tiiä onko vika minussa vai Bloggerissa, kun noi kuvat kasaantuu aina tuonne tekstin loppuun, sori siitä!